Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitoksen kotisivulla olevasta artikkelista muokaten
kirjoittanut Simo S. Soininen, filosofian maisteri, eläkkeellä
Mikael Soininen (vuoteen 1907 Johnsson) (1860-1924) epäilemättä vakiinnutti saksalaisen filosofin ja pedagogin Johan Friedrich Herbartin (1776-1841) luoman kasvatusopin maahamme. Soinisen elämäntyölle oli ominaista hänen pitkäaikainen työpanoksensa opettajankoulutuksen, kansansivistyksen ja raittiuden hyväksi henkilökohtaisena ylimääräisenä professorina 1907-1917 sekä Kouluylihallituksen ylijohtajana ja ministerinä 1918-1920, jolloin hän mm. aktiivisesti vaikutti yleisen oppivelvollisuuslain syntyyn 1921.
Soininen syntyi Kuhmoniemessä piispanpoikana Mikael Johnssoniksi ja on samaa ikäluokkaa kuin Waldemar Ruin (s.1857). Tieteellisen uransa hän aloitti suorittamalla kandidaattitutkintonsa jälkeen vuonna 1883 opintomatkan Amerikkaan tutustuakseen ”uuden maailman” koulutukseen. Matkan seurauksena ilmestyi vuonna 1887 hänen väitöskirjansa Koulutoimesta Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa. Kirjassaan Soininen esitti ajatuksia yleisestä oppivelvollisuudesta, kansansivistyksen kohottamisesta, kansalaiskasvatuksesta demokraattisen yhteiskunnan hyväksi sekä yhteisopetuksesta. Kotiin palattuaan hän jatkoi opettajan työtä nimenomaan yhteiskoulussa. Soinisesta tuli kasvatus- ja opetusopin dosentti 1891.
Toinen ja merkittävämpi kausi Soinisen kasvatustieteellisessä työssä sai alkunsa hänen tutustuttuaan Ruinin väitöskirjaan Om karaktärsbildningens didaktiska hjälpmedel, joka ilmestyi samana vuonna kuin hänen oma väitöskirjansa. Soinisen mukaan Ruinin Herbart-tutkimuksella oli hänelle käänteentekevä merkitys. Näkemys, että kouluopetuksen tehtävänä on myös kasvattaa tahtoa ja sitä kautta ihmisen siveellistä luonnetta eikä ainoastaan keskittyä tietämiseen ja ymmärrykseen, muodostui Soiniselle ratkaisevaksi. Tämän seurauksena Soininen teki uuden opintomatkan Jenaan, missä herbartilaisuuden saksalainen johtomies, professori Wilhelm Rein toimi. Kotiin palattuaan 32-vuotiaasta Soinisesta tulee kasvatustieteellisen keskusosaston puheenjohtaja.
1890-luvulla hän julkaisi ajatuksiaan mm. kansakoulusta pohjakouluna, opettajankoulutuksesta sekä oppivelvollisuudesta. Näinä vuosina hän loi pohjaa tulevalle toiminnalleen opetusopin edustajana ja koulupoliitikkona. Soinisen omat, ensimmäiset herbartilaisesti suuntautuneet tutkimukset julkaistiin 1890-luvun puolivälissä (Yleinen kasvatusoppi, 1895.) Tämä teos muodosti, yhdessä hänen opetusopin kirjojensa kanssa (Opetusoppi, I-II ), perustan hänen herbart-zilleriläisen kasvatusopin vaikutuksesta syntyneelle näkökannalleen vuosisadan. Yksi vaikuttava tekijä näiden ajatusten leviämiseen oli että Soininen oli nimetty Heinolan opettajaseminaarin johtajaksi 1900. Siellä hän vaikutti vuoteen 1907 asti, jolloin hän professori Ruinin ehdotuksesta sai henkilökohtaisen ylimääräisen professuurin. Tämä tapahtui suoraan opetusopin toisen osan ilmestyttyä v. 1906, teos, jota Ruin arvosti suuresti. Soinisen kirjoja luettiin yleisesti maamme opettajaseminaareissa aina 1940-luvulle asti. Niillä, jotka ovat käyneet kansa- tai peruskoulunsa ennen vuotta 1980 on hyvin suurella todennäköisyydellä ollut opettajia, jotka on saanut oman koulutuksensa Soinisen opetusopin mukaan
Professorikautenaan Soininen vaikutti moniin käytännön koulukysymyksiin ja politiikkaan. Muun muassa hän asettui ehdolle (edistyspuolue) eduskuntavaaleissa 1907, jolloin hän myös tuli valituksi. Tässä vaiheessa hän myös vaihtoi nimensä Johnssonista Soiniseksi. Raittiuskysymykset kiinnostivat häntä edelleen, hänestä tuli Sivistysvaliokunnan puheenjohtaja, eduskuntaryhmän puheenjohtaja, puoluehallituksen jäsen ym. Koko uransa ajan hän oli myös aktiivinen toimitusjäsenenä Valvojassa, Kasvatusopillisen yhdistyksen aikakausikirjassa, Kansakoulun lehdessä sekä Kasvatus ja Koulu –lehdessä.
Vuonna 1917 Soininen päätti yliopistouransa kokonaan ja siirtyi täysin hallintoon ja politiikkaan. Hänestä tuli Kouluylihallituksen ylijohtaja 1917 ja kirkollis- ja kouluministeri vuosina 1918-1920. Näinä vuosina hän toimi aktiivisesti mm. kieltolain sekä yleisen oppivelvollisuuslain puolesta. Nämä kysymykset olivat kiinnostaneet häntä koko hänen elämänsä ajan. Voidaan hyvinkin todeta, että Soinisen ajatukset kansakouluopettajien koulutuksesta toteutuivat 1974, jolloin opettajankoulutus siirtyi yliopistoihin. Kuriositeettina mainittakoon että Mikael Soinisen ehdotuksen mukaan Helsingin yliopisto sai nykyisen nimensä vuonna 1919.
Mikael Soinisen erittäin laajan ja seikkaperäisen elämäkerran ”Mikael Soinisen elämä” on kirjoittanut professori Aarni Voipio (1944, 675 tekstisivua, lisäksi liitteet ja sukutaulu). Tähän sopii lainata hänen tutkimuksensa ensimmäinen sivu lähes sellaisenaan.
”Mikael Soininen oli sanan kauniissa merkityksessä kansanmies ja oli sitä koko sydämestään. Hänen ajatuksensa jännittyi enimmän ja hänen sydämensä tunne sai lämpimimmän hehkun, kun kysymyksessä oli kansan, koko kansan ja erityisesti vähemmälle osalle jääneen kansanaineksen asian ajamiseen. Ehkä tämä oli osittain syynä se, että hän itse toisaalta polveutui suoraan Suomen kansasta, toisaalta useista sellaisista Suomen miehistä, jotka edellisissä polvissa olivat eri aloilla pyrkineet auttamaan Suomen kansaa eteenpäin.
Isänsä puolelta Mikael Soininen oli vanhaa savolaista maanviljelijäsukua. Sukunimi Soininen esiintyy muodossa ”Sojninen” jo Savon vanhassa maakirjassa vuodelta 1561 Soisalon saaren asukkaiden joukossa, ja 1600-luvun lopulta alkavat varmat henkilötiedot samalla saarella ja samalla kulmakunnalla ja samalla kulmakunnalla Leppävirran pitäjässä asuneista Soinisista. heistä Johan Soininen, joka oli syntynyt 1797, pääsi sitten opin tielle ensin Kuopion triviaaalikouluun vuosiksi 1813-1816 ja sen jälkeen Turkuun, suoritti ylioppilastutkinnon 1816, vihittiin papiksi 1821 ja määrättiin kirkkoherran apulaiseksi omaan kotipitäjäänsä Leppävirralle. Näin oli vanhasta talonpoikaissuvusta muudan haara suuntautunut virkamiesten säätyyn”.
Sukukokouksessamme Mikael Soinisesta luennoi joulukuussa 2003 kasvatustieteen tohtoriksi väitellyt Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen lehtori Pauli Arola, jonka väitöskirjan nimi on ”Tavoitteena kunnon kansalainen”.
