Noin 110 vuotta sitten Suomessa lausuttiin osuustoiminnan syntysanat. Tästä tuokiosta, helmikuun alussa 1899 on taidemaalari Albert Gebhard tehnyt maalauksen, jossa osuustoiminnan isä Hannes Gebhard esittelee professori Mikael Soiniselle osuustoiminta-aatetta. Kyseinen maalaus on luovutettu Hannes Gebhardin vaimolle Hedvigille hänen 60 –vuotispäivänä joulukuun 14. päivänä 1927.Maalaus pohjautuu tapahtumaan, josta professori Hannes Gebhard Pellervo-Seuran 10 –vuotisjulkaisussa kertonut seuraavaa:

”Helmikuun alussa v. 1899 asetuin Hattulaan, aikoen rauhassa yksinomaan antautua kirjoittamaan esitystä siitä, miten ulkomailla tilattomille maata hankitaan. Mutta siihen en saanutkaan toivomaani rauhaa. Helmikuun manifesti ja kaikki rauhattomuus, minkä se sai maassamme aikaan, teki mieleni levottomaksi ja pakotti pois tieteellisestä työstä. En tosin aikonut lähteä Helsinkiin, vaikka usein kyllä sainkin kirjeellisiä kutsuja saapua sinne. Mutta rauhanhäiritsijänä esiintyi läheinen ystäväni, silloinen kansakouluntarkastaja, nykyinen professori Mikael Soininen, jo jonka perhe asui naapurinamme ja joka siihen aikaan palveli kouluylihallituksessa Helsingissä, mutta usein kävi perhettään tervehtimässä. Hän toi meille synkkiä venäläistyttämishuhuja, joita sanomalehdissä ei voitu kertoa, mutta myöskin toi meille viestejä niistä luottamusta tulevaisuuteen uhkuvista puuhista, joihin eri tahoilla ryhdyttiin kanssamme sivistyksen lisäämiseksi. Yksi näistä oli ylioppilaiden aikomus lähteä joukottain maan eri kuntiin koko kesän ajaksi, eri tavoin toimiaksensa kansan valistamiseksi. M.m. piti heidän pitää esitelmiä erilaisista aineista. Sitä varten he olivat kääntyneet yliopiston opettajien puoleen, pyytäen näitä luentosarjojen kautta valmistamaan heitä tehtäväänsä. Tätä ylioppilaiden kesätointa suunnittelemaan oli asetettu erityinen toimikunta, johon m. m. oli kutsuttu Soininen ja Ilmajoen kansanopiston johtaja maisteri Niilo Liakka, joka sen vuoden oleskeli Helsingissä. Liakka, joka minun mielestäni harvinaisen sopusointuisessa määrässä yhdistää käytännöllistä älyä aatteellisiin harrastuksiin ja joka todellisesti kansallismielinen, lämmin sydän on ollut avonainen kaikille kansaa todella kohottaville uusille aatteille, oli hänkin, jo ehtinyt tutustua osuustoiminta-asiaan ja tullut huomaamaan sen suuren ja monipuolisesti vaikuttavan voiman. Hän oli mainitulle toimikunnalle ehdottanut, että ylioppilaitten pitäisi ottaa kesätyöohjelmaansa myöskin osuustoiminta-aatteen tunnetuksi tekeminen sekä ehdottanut, että minua pyydettäisiin luentosarjassa valmistamaan näitä siihen. Kun Soininen eräällä kotikäynnillään esitti tämän asian minulle, kieltäydyin siitä jyrkästi. Tähän kieltooni vaikutti ikävä kokemus siitä, miten aatetta voidaan pilata, kun tietämättömät henkilöt hyvässä tarkoituksessa rupeavat sitä ilman johtoa ajamaan, sekä se tosiasia, että meillä ei ole vielä osuustoimintalakia.

Mutta elettiin nopeasti. Venäjältä päin synkistyi taivaamme synkistymistään. Helsingissä kävivät varustamiset kansan henkisen vastustamiskyvyn lujittamiseksi ja sitä kiivaammiksi.

Kerran tuli Soininen eräänä sunnuntaina uudelleen vaatimaan minua mukaan esitelmänpitäjien joukkoon. Mutta pysyin yhä kiellossani. Lähdin sitten saattamaan häntä pyryn tukkimaa maantietä pitkin aika navakassa pakkasessa. Puhuttiin tuosta mielessä yhä olevasta asiasta: venäläisten pahoista aikeista. Soininen tuli silloin sanoneeksi, että meidän kansamme ei voisi säilyttää edes nykyistä sivistyskantaansa, vielä vähemmän sitä kehittää, jos venäläiset, niin kuin silloin näytti, valtaavat koko valtuollisen ja mahdollisesti myöskin kunnallisen järjestömme (organisatsioonimme), sillä mikään kulttuuri ei ole mahdollinen ilman järjestöä, organisatsioonia. Ja hän lisäsi siihen, että sen vuoksi pitäisi keksiä joku yksityistä luonnetta olena ”kulttuuriorganisatsiooni”, sivistysjärjestö, jolla olisi elimiä kaikissa kunnissa ja yhteinen keskusta Helsingissä. Muistaakseni hän sellaiseksi aluksi suunnitteli n. s. kotikoulujärjestöä, joka silloin luotiin ja jota aiottiin kehittää monipuoliseksi.

”Siitä ei tule lujaa”, minä heti arvostelemaan, ”sillä sen voi hallitusvalta helposti kieltää; sitä paitsi sillä ei tulisi olemaan tarpeeksi elinvoimaisia juuria kansassa itsessään. Toista olisi osuustoiminnallinen järjestö.” Soininen vaati minua siinä paikassa selittämään ajatustani lähemmin. Mutta pyry oli niin kiivas, ettemme voineet edes seisahtua puhumaankaan. Siksipä lupasin vastedes sen lähemmin hänelle esittää. Mutta itsepintaisena, kuten tavallisesti, hän ei hellittänyt, vaan vaat minua tulemaan erään matalan mökin taakse tuulen suojaan. Siellä lyhyessä ajassa esitin hänelle ajatukseni; osuustoimintajärjestö on juurii sitä laatua, jota hänen mielestään tarvittaisiin kulttuurin kehitykselle. Se liittää ensiksi yksilöt toisiinsa paikkakunnittain. Sitten täytyy paikallisosuukunnittain, voidakseen menestyä, luoda koko maan käsittäviä yhteisiä keskusliikkeitä, jotka vuorostaan voimakkaina taloudellisina laitoksina vaikuttavat takaisin osuuskuntiin. Osuustoiminta on sitä paitsi taloudellinen järjestö, jota ei mikään valtiomahti voi hajottaa ja joka saa juurensa kasvamaan kansaan niin lujasti, ettei siitä voi irtaantua, vaan kiintyy siihen alituisesti aina lujemmin. Ja se aa varmasti mukaansa vähitellen suurimman osan väestöä. Vihdoin osuustoiminta on osoittautunut liikkeeksi, joka siitä huolimatta, että se on puhtaasti taloudellista laatua, on omansa odottamattoman voimakkaasti kohottamaan kansan vähävaraisten kerrosten siveellistä ja henkistä tasoa. Se on siis sekä taloudellisesti että yhteiskunnallisesti uudestiluova liike, vaikka uudestiluominen tapahtuu hiljaisesti ja vähitellen.

”Mutta kun sinulla on tällainen suurenmoinen aate, niin sinulla ei ole enää oikeutta pitää sitä omanasi, vaan nyt sinun täytyy tulla Helsinkiin sitä ajamaan”. intti itsepäisesti naapuri.

Siihen taas uudistin väitteeni, ettei voida saada mitään kelvollista ja pysyväistä aikaan kun ei ole osuustoimintalakia, ja että se pintapuolinen innostus, minkä ylioppilaat voisivat herättää yli maan, olisi suureksi osaksi hukkaan mennyttä voimaa, kun ei olisi johtavaa organisatsionia, joka sen voisi koota pysyväiseksi, sitä järjestää ja kehittää.

”Mutta meidän tulee pitää ne molemmat nyt saada”, sanoi hän vain itsepäisesti. ”Jätä nyt tieteellinen työsi ja tue Helsinkiin ajamaan asiaa!”

Siinä pyryssä ja pakkasessa erään pienoisen mökin seinän suojassa Lehijärven rannalla Hattulassa, syntyi siis helmikuussa v. 1899 ajatus järjestön luomisesta, jonka 10-vuotisjuhlaa nyt varustaudumme viettämään.”

Artikkelin kirjoittanut Onni Karhunen Suomen Osuustoimintalehdessä nro 7-8, 1928.

 

 

(Viite tauluun 1339)