Klemetti Soinisen matka Ruokolahden Äitsaaresta Leppävirran Kuivaniemeen
Laura Soinintytär Soini
Klemetti kuljeskeli Äitsaaren Soinilansalmen rannalla ja katseli Kauvonselän suuntaan. Joko lounatuuli pian puhaltaisi jäät pois? Hän odotti kiihkeästi kevään tuloa. Pääsisihän hän vihdoin tänä vuonna serkkujensa Pentin, Soinin, Heikin, Antin, Klemetin ja Hansin sekä veljensä Pekan kanssa vetämään nuottaa kauas pohjoiseen Suvasveden kalaisien vesien äärelle. Hän oli jo monena keväänä katsellut haikeana muiden lähtöä, mutteivät ne pojankoltiaista mukaansa olleet ottaneet. Matka Savoon oli vaivalloinen ja nuotanveto oli rankkaa puuhaa. Siihen tarvittiin aikuisia miehiä.
Klemetti oli aiemmin keväällä tullut täysi-ikäiseksi ja nyt hän saattoi tehdä, mitä lystäsi. Enää ei äiti kieltänyt häntä lähtemästä. Edessä oli uusi maailma suurine seikkailuineen. Ainakin näin näytti olevan Klemetin mielikuvituksessa.
Kun sitten jäät lohkeilivat ja muodostivat railoja, Äitsaaren venekunta ryhtyi valmistelemaan matkaa pohjoiseen. Vanhemmat serkukset tunsivat reitin jo hyvin. Alkuun matkanteko oli melko turvallista, mutta Heinäveden reitille ei parannut eksyä. Viime vuonna oli Härskiänsaaren venekunta päättänyt käyttää Heinäveden reittiä mukamas helpomman matkanteon vuoksi. Sen koommin heistä ei kuultu mitään. He olivat joutuneet ilmeisesti vainolaisen uhreiksi ja heidät oli joko surmattu tai viety vangeiksi Venäjälle. Hyvä venekin oli menetetty puhumattakaan kalaverkoista.
Tällä kertaa pikkuveli Lauri jäi rannalle katsomaan, kun serkusten veneen perä hävisi Huuhanselän aaltoihin. Muutaman vuoden perästä olisi hänenkin vuoronsa päästä hankkimaan kalaa seuraavan talven varalle.
Matka Suvasvedelle sujui nopeasti riuskien nuorukaisten soutaessa. Pentti toimi matkan johtajana, sillä hän tunsi reitin monen vuoden ajalta. Hän tiesi, mistä kohtaa Varkauden koskia kannatti nousta ylös ja mikä oli maitse lyhin reitti kiskoa veneitä.
Nuotanveto Suvasvedellä lähti hyvin käyntiin. Kalavesiä riitti kaikille venekunnille. Tosin parhaat apajat piti vallata jo aikaisin aamulla. Näin jatkettiin kesää nuottaa vetäen ja kalaa säilöen.
Tuli keskikesän juhlan aika. Kuivaniemen tilan isäntä Olli Kaasinen oli kutsunut ruokolahtelaisia saunomaan ja viettämään juhannusjuhlaa.
Hänen vaimonsa oli kuollut jo ajat sitten ja kuusi vanhinta tytärtä oli naitu lähikylien taloihin. Edes kotivävyä ei Olli ollut saanut. Kotona oli vielä nuorimmainen, Kirsti-tytär, joka auttoi isäänsä taloudenpidossa. Josko tuosta nuottaporukasta löytyisi Kirstille mies ja taloon nuori-isäntä, tuumasi Olli. Hän alkoi olla jo iäkäs eikä hän enää montaa vuotta jaksaisi Kuivaniemen taloa isännöidä. Rehtejä miehiä tuntuivat nuo ruokolahtelaiset olevan.
Ilta sujui saunoen ja Kirsti kantoi nuorukaisille maistiaisiksi isänsä keittämää pontikkaa. Kun Kirstin ja Klemetin katseet kohtasivat, rakkaus roihahti kerralla…
Seuraavana syksynä Äitsaaren venekunnan kääntäessä keulansa kohti etelää, yksi airopari oli tyhjä. Klemetti oli päättänyt jäädä Kuivaniemen talon nuoreksi isännäksi. Äitsaaren tila jäisi vanhemmille serkuksille ja isoveli Pekalle, ja kun vielä Kirsti oli oikein sopuisa, mitä sitä enää lähtisi muualle onneansa etsimään.
Seuraavana keväänä Äitsaaren venekunnan saapuessa taas Suvasvedelle, nukkui Kuivaniemen talon kehdossa jo pikku Olli. Näin tilalle kasvoi jo uusi isäntä. Sitten syntyikin liuta tyttöjä.
Joidenkin vuosien perästä myös Klemetin pikkuveli Lauri saapui Äitsaaresta Pohjois-Savoon. Hän jäi tilaosakkaaksi veljensä kanssa muutamaksi vuodeksi. Lauri oli kuitenkin levoton mieleltänsä, eikä hän kauaa Kuivaniemessä viihtynyt, vaan jatkoi matkaansa eteenpäin.
Aika kului, poika Olli varttui nuorukaiseksi ja avioitui. Klemetti ehti vielä nähdä, kuinka Ollin perheeseen syntyi kolme poikaa: Klemetti, Heikki ja Tahvo. Heistä kasvaisi uusi Soinisten sukupolvi.
Klemetti istui kivellä Suvasveden rannalla ja mietti, että siitä oli kulunut jo yli viisikymmentä vuotta, kun hän äitsaarelaisten kanssa lähti soutamaan kohti pohjoista kalaisille vesille.
Äiti ja isä olivat jo kuolleet. Isoveli Pekka oli jäänyt viljelemään osaa Soinilan tilasta ja hänen poikansa Lauri ja tämän poika Pekka jatkoivat tilan isäntinä. Näin olivat nuottakunnan miehet kertoneet.
Hyvinhän Klemetti oli pärjännyt Kuivaniemen tilan isäntänä. Ja hän oli kotoutunut Pohjois-Savoon. Hän aprikoi elämänsä kulkua ja hyräili hiljaa lapsena oppimaansa laulua:
Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, Jo Karjalan koivikot tuuhettuu, Käki kukkuu siellä ja kevät on – Vie sinne mun kaihoni pohjaton. Klemetti sulki silmänsä ja huokasi syvään. Silloin taivaalle syttyi iltatähti.
Tarina on fiktiivinen, mutta voipa siinä olla totta toinen puoli. Kaikki tarinassa mainitut paikat ovat olemassa ja niiden sijainti on tarkistettu.
Klemetti Soinisen balladi
säv. suomalainen kansanlaulu, Matalan torpan balladi,
san. alkuperäisestä mukaillen nimimerkki Laura Soinintytär Soini
Suomessa olen minä syntynyt, tuolla kauniissa Karjalassa.
Äitsaaren kylässä Soinilassa, talossa rikkahassa.
Äitsaaren kylässä Soinilassa, talossa rikkahassa.
Suvasveden rannalla hiilloksella, minä käsiäni lämmittelin.
Kaasisen Ollin koreata likkaa omakseni havittelin.
Kaasisen Ollin koreata likkaa omakseni havittelin.
Vene oli tummaksi tervattu, ja aallot sitä keinutteli.
Heilallani oli valkea tukka, ja tuuli sitä heilutteli.
Heilallani oli valkea tukka, ja tuuli sitä heilutteli.
……….
Suvasveden sotka suki selkäänsä, ja veenpinnast’ lentoon lähti.
Klemetti sulki silmänsä, syttyi taivahalle iltatähti.
Klemetti sulki silmänsä, syttyi taivahalle iltatähti.