Terttu Kaarina Soinisen muistelukset, jotka on haastattelusta kirjoittanut puhtaaksi hänen miehensä Matti V. Rautio. Alkuperäisestä tekstistä skannannut ja toimittanut Simo S. Soininen
TERTTU KAARINA RAUTIO (SOININEN)
SYNTYNYT 26.2.1907 TUUSULASSA
Yritän kertoa elämästäni pieniä katkelmia. Olen saanut nimekseni Terttu Kaarina, jälkimmäinen nimeni äitini muistoksi. Näin ne nimet kulkevat sukupolvesta toiseen.
Vanhempani olivat Karin, omaa sukua Arppe ja Olli Henrik Soininen. Äitini oli talousopettaja ja isäni kansakoulunopettaja. Tämä oli vahva perintö vaikutti myös omaan ammatinvalintaani. Isäni oli vanhaa talonpoikaissukua Kuopion takaa Nilsiästä. Äitini koti oli Taipalsaaren pappila, jossa hän oli syntynyt suuren lapsilauman nuorimpana kaksoispuolena. Ollessaan Kuopiossa talouskoulunopettajana hän tutustui ruokavieraana käyvään sokeainkoulun opettajaan Olli Henrik Soiniseen. Ja vanha sanontahan tässä toteutui, ”vatsan kautta käy tie miehen sydämeen”. Vanhin poika Erkki Olavi syntyi Kuopiossa 17.5.1903. Armeijassa everstiluutnantti.
Minä synnyin Tunsulassa 28.2.1907. Pikkuvauvana muutti perheeni Karhulaan, jonne isää oli pyydetty opettajaksi tehtaan koulun. Perheemme sai tehtaalta konttoripäällikön asunnon. Siellä isä oli noin 50 vuotta opettajana myöhemmin kunnan rakentamassa kou- lussa sekä perustetussa oppikoulussa. Onnettomuudekseni jouduin isän luokalle koulussa, sillä hän vaati omalta tyttäreltään enemmän kuin muilta.
Hyvin hankalaa oli oppikoulun käynti Kotkan yhteiskoulussa, jonne matka kuljettiin vuoden ajasta riippuen joko hinaajalla kolisten tukkien joukossa tai jäätä pitkin jaloin tai joskus joutui kiertämään tietä pitkin liki kymmenen kilometriä. Keskikoulun käytyäni menin seminaariin ja valmistuin kansakoulunopettajaksi Raumalla. Lapsuuteni kului railakkaassa leikeissä poikajoukoissa, koska asuinseudullani ei ollut muilla perheillä tyttöjä. Mutta sain tunnustusta pojilta, että joukossa tulin hyvin toimeen.
Ja kaksi poikaa lisää syntykin meidän perheeseemme Karhulassa asuessamme. Martti Kullervo 28.7.1911 Kymissä. Oli henkikirjoittajana Mäntyharjussa. Ilo Sakari 10.1.1915 Kotkassa. Kansakoulunopettajana Seinäjoella.
Kesällä 1914 heti koulun loputtua matkusti isäni purjelaivalla Englantiin. Hän oli opiskellut englannin kieltä ahkerasti ja halusi käytännössä kokeilla taitojaan. Saman kesän vietimme koko muu perhe enomme tohtori Akseli Arppen luona Joroisissa. Eno ei ollut vielä naimisissa, joten äiti huolehti kotiaskareista kotiapulaisen kanssa. Joroisten lääkärin virka-asunto oli aivan kirkon vieressä. Vanha hautausmaa toimi sopivana leikkipaikkana. Erkki-veljeni astui uintimatkalla terävään pullonkappaleeseen, joka viilsi jalkaan pahan vamman. Sen hoitamiseen meni melkein koko kesä, vaikka lääkäri oli omasta takaa. Silloin ei ollut antibiooteja. Alkoi ensimmäinen maailmansota. Haagin rauhanpalatsin ikkunan valot sammutettiin. Maailmansota koski myös meitä läheisesti. Isä oli edelleen Lontoossa. Miten hän pääsee sieltä kotiin. Tavarat lastattiin purjelaivaan, jolla hänen piti palata Suomeen, mutta onneksi hänen matkatavaransa siirrettiin höyrylaivalle. Onneksi, sillä Pohjanmerellä saksalaiset upottivat purjelaivan, isän matkatavarat ja pienet tuliaiset katosivat Pohjanmereen. (Ilmeisesti Olli Henrik palasi höyrylaivalla, mutta tavarat olisivat tulleet purjelaivalla).
Suomeen päästyään tuli isä heti hakemaan meitä kotiin. Kotimatka oli erittäin hankala. Venäjältä virtasi joukkoja ja aseita junalasteittain Suomen rannikoille, sillä Venäjä pelkäsi Suomen joutuvan Saksan miehittämäksi. Kouvolassa saatiin odottaa päiväkausia kotiin pääsyä. Lopulta tavarajunan vaunuihin oli asetettu lautoja, joilla istuen ja jyskyttäen, väliin asemilla odottaen vihdoin pääsimme Karhulaan. Kyllä me lapset olimme väsyneitä ja ihmettelimme mitä kummaa nyt oli tapahtumassa. Koulut alkoivat heti. Minäkin pääsin koulun, neliluokkaiseen kansakouluun ensimmäiselle luokalle, sillä alakouluja silloin ei vielä ollut. Niitä ruvettiin perustamaan vasta vapaussodan jälkeen. Opin alkeet saatiin kirkon perustamissa kiertokouluissa. Opettaja kiersi pitäjän eri kylissä pitäen yhdessä paikassa koulua noin kuusi viikkoa.
VAPAUSSODAN AIKA KARHULASSA
Vapaussodanaika oli nuorille koulutytöille ikävää ja hermostuttavaa aikaa, sillä kaikki vanhempien ihmisten puheet ja varsinkin yläluokan oppilaiden kertomukset jäivät mieltä painamaan, onhan pienilläkin padoilla korvat, sanotaan aivan oikein. Aseistetut punaiset miesjoukot tekivät usein tarkastuksia koulun opettajien asuntoihin – onko aseita – onko ruokavarastoja – tivattiin. Samalla käyttäen uhkaavaa kieltä. Opettajilla oli kaikilla pienet puutarhat, joiden tuotteet olivat koulun kellarin eri osastoissa. Punaiset tyhjensivät kaikki perunat, juurekset ja hillopurkit. Saatte leipäkortit. Aseistetut miehet kolistelivat kesken oppitunnin luokkiin kuulustelemaan ja kuuntelemaan mitä opetetaan. Kyselivät oppilailta, onko opettaja puhunut heistä ilkeästi tai moittinut. Kyllä isä ja muutkin opettajat varoivat puhumasta läpiä päähänsä – kuten sanotaan.
Isää ja muita isänmaallisiksi epäiltyjä vartioitiin yöt ja päivät, etteivät vaan pääse livahtamsan valkoisten puolelle. Vartiointi ja tarkastukset kiristyivät, kun tiedot – suusta suuhun puheilla kertoivat valkoisten linjojen lähenevän. Huhut kertoivat – Pori vallattu. Viipuri vallattu. Tampere vallattu, Turku samoin ja Helsinkiä vallataan.
Nuoria miehiä oli hävinnyt seudulta. Kuulimme nimiäkin. Myöhemmin ilmeni osan päässeen rintamalinjojen läpi valkoisten puolelle. Osa joutui punaisten vangiksi. Koulumme opettaja Forssin poika Gustav katosi. Eräänä yönä heräsin kovaan kolkutukseen ja huutoon. Opettaja Forssin apulainen pyrki meille ja pyysi isää ja äitiä heille apuun – opettaja on kamalan peloissaan, itkee ja valittaa ”Gustav tapetaan – älkää lyökö” Vanhemmat viipyivät kauan Forssin tädin luona, emmekä mekään lapset järkytyksestä voi- neet nukkua. Vasta sitten aamulla he kertoivat tädin nähneen pahaa unta. Hän on sairas. Myöhemmin selvisi, että Gustav joutui punaisten vangiksi ja vietiin Kouvolaan, kuten kaikki Kymin jokivarren seudulta vangitut. Sodan jälkeen tutkimuksissa Gustavin kohtalo selvisi ja löytyi joukkohaudasta myös pahoin runneltu Gustav, jonka äiti tunsi tekemistään alusvaatteista. Punaisten kuulusteluissa selvisi myös, että samana yönä Gustav surmattiin, kun hänen äitinsä näki kammottavan unen. Kerron vielä yhden ikävän tihutyön, kun Karhulan perällä kävelysillalla tuli yhtiön nuori konttoristi naissotilaspunaista vastaan. Ohituksen jälkeen kääntyi naissotilas ja sanaakaan puhumatta ampui konttoristia selkään. On syytä kysyä, miksi tämäkin surmattiin.
Nälkä oli jokapäiväinen vieras. Äiti joutui ruokaa jonottamaan monet tunnit joka päivä ja sai kuulla rivoa haukkumista – lahtarin muijana. Erkki-veljeni ja kotiapulainen käviävät maalaiskyliltä ruokaa ostamassa. Retket olivat vaarallisia. Hämärässä ja metsien kautta se onnistui. Jos aikuiset tavattiin ruoan haussa, niin ne heti vangittiin ja ruoka takavarikoitiin. Äiti osasi käyttää jäkälää myös ruuan jatkeena. Samoin akanaisia jauhoja saatiin jostakin, jotka siivilöitiin. Kaikki olivat laihoja, varsinkin vanhemmat ihmiset, koska he koettivat saada lapsilleen tarpeeksi ruokaa.
Kevät kului ja tuli toukokuu. Punaiset kävivät vihaisemmiksi ja rauhattomammiksi. Vain aseellisia punakaartilaisia liikkui ulkosalla. Vangitsemiset lisääntyivät. Kuulemma on Kotkan satamassa venäläisiä laivoja. Toukokuun viides päivä istuimme ruokapöydässä syömässä vaatimatonta ateriaamme, kun näimme junan menevän Kymin asemalle valkoiset liput liehuen.
Nopeasti junaa käyttäen valkoiset yllättivät viimeisen punaisten hallussa olevan Kymin, Karhulan ja Kotkan alueet pelastaen samalla jännityksen ja pelon vallassa olevat vangit ja muut asukkaat. Suuri joukko punaisia pakeni laivoihin ja niillä Pietariin. Valkoiset soti- laat majoitettiin koulun luokkahuoneisiin ja upseerit kotiimme. Riemu oli suuri, sillä äidin serkku oli tulijoiden joukossa – tuomari Sivola ja myös äitini toinen serkku Stenbäck. Etunimet olen unohtanut. Ja mikä meidän perheemme riemua lisäsi; saimme oikeaa ruisleipää ja muuta ruokaa. Mikään kokemani ruoka ei ole maistunut niin herkulliselta kuin oikea leipä. Myöhemmin meille lapsille kerrottiin, että isänkin nimi oli punaisten ns. tappoluettelossa, mutta valkoisten nopea eteneminen pelasti monien kotien isät.
Aika kuluu. Neljä luokkaa kansakoulua tuli käytyä ja vaikea keskikoulun käynti Kotkassa. Erkki-veli tuli neljän laudaturin ylioppilaaksi ja lähti jatkamaan lukujaan. Erkki oli minulle liian vaikea esikuva, joten hain Rauman seminaariin ja keväällä 1927 minut leivottiin kansakoulunopettajaksi, jota virkaa nyt 40 vuotta on tullut hoidettua. Opettajan palkat eivät olleen kehuttavia, mutta toimeen on tultu, sillä avioiduin myös opettajan kanssa kesäkuun 23. päivä 1933. Silloin oli pariskuntaopettajien paikkoja vaikea saada. Oli kai melko sattumanvaraista, minkä pariskunnan johtokunta valitsi sadan tai parinsadan hakijan joukosta. Niinpä ensimmäisen vuoden olin Limingan kirkolla ja puolisoni Matti Viljo edelleen Paavolan kunnan Lammin seudun koululla. Pitkä asemien väli oli kuljettava puoleen tai toiseen. Seuraavana vuonna pääsimme Lapin aseman koululle – hakijoita toista sataa. Siellä olimme 1934-1937.
TALVISODAN AIKA
Lapin aseman koululla perhe kasvoi kahdella pojalla – Matti Olavilla 20.7.1935 ja Seppo Heikki Ilmarilla 2.2.1937. Olimme nyt todellakin perheellisiä, meillä oli loistava apulainen Tyyne Maria Nousiainen. Hän oli erinomainen lastenhoitaja. Piti lapsista ja lapset hänestä. Lapin koululta haimme Kauhajoen Kosken koululle, jonne meidät oli jo kerran aikaisemmin valittu. Siellä olimme opettajina kymmenen vuotta. Tämä aika oli tapahtumarikasta aikaa. Minulle talvisodan ajat olivat hermoja koettelevaa aikaa. Aina tuli mieleen, mikä on Suomen kansan kohtalo. Sota toi perheeseemme suuria muutoksia, kuten kaikissa perheissä omalla tavallaan. Olavi oli 4-vuotta ja Seppo 2-vuotta. Jouduin lapsista vastaamaan yksin. Lisäksi lottatyön päällikkyys vei paljon aikaa. Jouduin melkein joka päivä ajamaan kirkolle (5 km) oli sitten millainen sää hyvänsä – sateinen, pakkanen, tuulinen. Vielä kun eduskunta tuli Kauhajoelle, tuli lottien järjestää eduskunnan jäsenille asunnot ja ruokailu. Lopulta sain tarkastaja Pyhälän Tyyne-rouvan erinomaiseksi avuksi ja lopulta puheenjohtajaksi.
Talvisodan talvi oli harvinaisen luminen ja pakkasta oli jatkuvasti yli kolmekymmentä astetta. Teimme sirpalesuojan naisvoimin naapurin isoon laskuojaan. Jouduimme sitä usein käyttämään, sillä ryssät hakivat Suomen eduskuntaa, jonka ”Tildu” sanoi nähneensä Seinäjoella nousseen Suupohjan junaan. Onneksi ryssät olivat huonoja suunnistajia, joten he pommittivat Ylistaroa ja Vaasaa. Koulua ei pidetty, sillä luokissa asui patruunatehtaan tyttöjä. Hirvelän tehdas oli muutettu ammustehtaaksi ja paras, ystäväni Aili joutui evakkoon ”Mammalaan” neljän tyttärensä kanssa. Pieni hauska episodi. Luokassa oli taas eräänä iltana lottien työilta – lumipukuja, sukkia, kaulansuojuksia ym. tehtiin rintamamiehille. Yhtäkkiä Seppo juoksi luokkaan, hyppäsi eräälle pulpetille istumaan ja ryhtyi laulamaan Sillanpään Marssilaulua, Topi Kontulan äänellä alusta loppuun.
Keskustelu ja työnteko hiljeni, kuka miestään – kuka poikiaan tai mielitiettyään muistellen. Radiossa usein kuultu oli opittu ulkoa – lapsetkin. Talvi kului ja ihmeellisesti kenttäposti toimi – kirjeet kulkivat kodin ja rintaman väliä.
Kolmastoista maaliskuuta kuultiin radiosta kamalat rauhanehdot. Itkettiin ja odotettiin miehiä kotiin, mutta minulle kävi toisin. Matti komennettiin Niinisaloon upserikurssille nro. 46, josta kuitenkin pääsi sunnuntaisin käymään kotona. Vasta jouluna 1941 oli perhe kokonaan koossa. Välirauhan aikanakin oli meillä rauhatonta, sillä Suomi-yhtiö sai Matin houkuteltua hyvällä palkalla järjestämään ja tarkastamaan asiamiesverkostoa Oulun piirissä, joten hän joutui matkustamaan kaksikymmenttä päivää kuukaudessa. Sai siis olla Kauhajoella kymmenen päivää perheen parissa.
JATKOSODAN AIKA
Kesä 1941 oli rauhatonta ja monenlaisten huhujen täyttääämää aikaa. Kunnes kesäkuun alussa Matti tuli kesken matkan kotiin ja ilmoitti, että sota syttyy pian, sillä Rovaniemellä ja koko pohjois-Suomessa alkoi liikekannallepano. Seuraavan päivänä Mattikin sai kutsun Ylistaroon seurojentalolle panssaritorjuntajoukkueen johtajaksi. Ryssän lentokoneet olivat aikaisemminkin usein rikkoneet Suomen rauhaa pommituslennoillaan.
Alkoivat taas Suomelle vaikeat ajat. Lyhyenä rauhan aikana saivat ihmiset henkäistä ja korjata sodan vaurioita sekä asuttaa Karjalan siirtoväkeä. Kaikki työ jäi kuitenkin kesken. Matti joutui taas Kannakselle. Rakkaat, lohduttavat kirjeet kulkivat hyvin. Minun työtaakkani lisääntyi. Kunnan sosiaalilautakunnan opettajajäsenenä piti olla jokaisessa kokouksessa läsnä, sillä asetus määräsi, että perheasioita ei saa päättää, jollei opettaja- jäsen ole läsnä ja päätökseen suostuvainen. Kauhajoen suuren pitäjän (asukkaita silloin jo yli 16 000) asioiden käsittelyssä meni aikaa koko päivä. Välillä syötiin vanhainkodissa päivällinen.
Matin ollessa kotona hän valvoi minunkin luokkani työskentelyä. Nyt piti antaa oppilaille lomaa, sillä oma-aloitteisesti pidin Matin yläluokkia kolme päivää viikossa ja omaa luokkaa loput kolme päivää, ettei lapsilta unohtuisi saatu opetus. Koulua ei ollut pakko pitää, koska tilanne oli – kuinka sen nyt sanoisin – epämääräinen tai sekava. Tarkastaja kutsui kuitenkin piirin paikalla olevat opettajat kokoukseen ja tuo onneton puhessaan otti minut esimerkiksi, sanoen – Vaikka minulla on lapset, lotat sekä kunnallisia toimia, hän pitää luokkia vuorotellen koulussa. Kyllä minua hävetti ja jotkut opettajat olivat suorastaan vihaisia minulle. Tästä oli kuitenkin minulle apua, sillä tarkastaja komensi erään opettajan vuodeksi avukseni. hän oli Heidi Säntti Kurikasta. Hänen jälkeensä sain väliaikaiseksi opettajaksi Matin siskon, Elman, jonka kanssa minulla on aina mennyt yhteistyö aivan loistavasti.
Vaikeimman tehtävän eteen jouduin, kun rovasti Hanhinen vaati minua viemään kaatuneiden omaisille suruviestejä omalla alueellani. Se oli vaikeaa, sillä ihmiset rupesivat minua pelkäämään – ei uskaltanut mennä mihinkään taloon summassa – täytyi soittaa ennen lähtöä – miksi tulee. Hyökkäysvaihe kesällä 1941 elokuun vaihteessa ihmettelin miksi lotat ja muut tutut tavatessamme olivat jotenkin erilaisia kuin ennen – mitä varten? Asia selvisi, kun Matti soitti Mikkelin lääninsairaalasta, että hän on haavoittunut Okanmäen valtauksesssa. On leikattu sirpaleet pois ja ehkä pian siirretään Kauhajoen sotasairaalaan. Joku oli lähettänyt kirjeen tai kortin kertoen, että kompanian päällikkö Rautio on kaatunut. Siksi ihmeteltiin suruviestien tuojaa – ei nähtävästi, tiedä, että oma mies on kaatunut.
Oli riemun hetki minulle ja miehelleni, kun hän pääsi kotiin toipumaan ja kerran päivässä kävi sairaalassa lääkärin tutkittavana. Viikon verran hän sai olla kotona, kun taas tuli vaikea eron hetki. Komennettiin Seinäjoelle, josta olisi hänen soittonsa mukaan pitänyt mennä johonkin koulutuskeskukseen uusia, nuoria miehiä kouluttamaan, mutta sai komennuksien muuttumaan – pääsee omaan divisioonaan, mutta ei saa mennä etulinjaan. Myöhemmin kirjeessään hän kertoi etsineensä oman paljoonansa, jossa komentaja jääkärimajuri Komonen määräsi ensin krh-joukkueen johtajaksi ja asemasodan aikana otettiin pataljoona………(tekstistä ei saa selvää)
Ryssän suurhyökkäyksen aika oli sanoinkuvaamattoman vaikeaa kotirintamalla. Rehellisesti päämaja ilmoitti joukkojemme joutuneen perääntymään – Viipurikin on me- netetty, mutta päämäärä Suomen valloitus taas oli epäonnistunut.
Vähitellen ilmestyi väsyneitä, mutta onnellisia miehiä kotiin. Sopeutuminen kotielämään monen vuoden jälkeen oli monessa perheessä vaikeaa. Meillä kotien naisilla oli monta vuotta koko perheen asioiden hoito vallassamme. Kotiin palanneet miehet eivät tienneet kaikkia kotirintaman vaikeuksia.
Terttu Kaarina Rautio, o.s. Soininen ja hänen miehensä Matti Viljo Rautio on haudattu Hämeenlinnaan Ahveniston hautausmaalle. Heidän hautakivensä valokuva löytyy seuraavan linkin takaa:
https://www.findagrave.com/memorial/42513931/matti-olavi-rautio/photo#view-photo=21934703